ajatelmia paimentamisesta - tuosta yhdestä historiallisesta koiran ja ihmisen yhteistyöstä

 Ryhmämme yksi jäsen on koukuttunut tähän lajiin..

Monen lajin harrastajalla  Janilla aikaa kaiken arjen pyörittämisen keskellä on täytynyt priorisoida mutta Paimennus...

Se on tullut jäädäkseen..

annetaanpa Janin tarinoida tästä mielenkiintoisesta lajista

Työt, lasten harrastukset, omat harrastukset ja oman talon kunnostus vie kaiken ajan ja jaksamisen . Treenirintamalla muissa lajeissa on ollut aika hiljaista, eli ei mitään erikoista.
Paitsi paimennuksessa, uudessa lajissa johon olen koukuttunut. Siksi ajattelinkin purkaa ajatuksia jopa myyttisestä lajista jonka hienoudet tuntuvat olevan tarkoin varjeltuja salaisuuksia. Siksikin olen tyytyväinen, että olen päässyt tavoitteelliseen valmennukseen koutsin silmien alle jolla on näyttöä omista taidoistaan.

Tällä vähäisellä kokemuksella en tee mitään

syväluotausta lajiin, enkä tietyistä syistä mene ihan tarkimpiin yksityiskohtiin. Kirjoitan vain ajatuksia joita lajista on herännyt tähän mennessä.


Aloitetaan tuolta lähes kolmen vuoden takaa. Varasin ronille pari paimennusaikaa, ihan vain nähdäkseni onko sillä minkäänlaista ideaa hommaan. Ekana syksynä roni kävi lampailla 2 tai 3 kertaa. Jo ekalla kerralla ihastuin ronin työskentelyyn, erittäin intensiivistä. Voisi sanoa että se syttyi heti kerrasta ollessaan silloin suunnilleen vuoden ikäinen.



Silloinhan koira meni liinassa suht vapaasti ja katselimme vain mitä kaikkea se tekee luonnostaan. Flänkit lähti heti ekoilla kerroilla, tilanteen ollessa hallinnassa löytyi maahanmeno automaattisesti jne.

Seuraavana syksynä pääsimme seuraaavan kerran treenaamaan. Silloin kävimme kymmenisen kertaa lampailla. Tällöin roni otettiin jo hallintaan ja se osoittautuikin melko kovaksi luuksi. Jää jumiin lampaisiin eikä näe eikä kuule mitään muuta, tekee vain yksin ja itselleen. Ja aikamoista vääntöä se on ollutkin siitä asti.


Tänä vuonna on sitten treenaaminen alkanut tosissaan. Lähtipä jo ilmo syksyn kokeisiinkin että on varmasti tavoitetta. Syyskuun alussa 4 starttia tyrnävällä. Vielä mietinnässä josko jossain pääsisi käymään jo aiemmin.

Mutta mikä lajissa viehättää? Ensimmäisenä tulee mieleen äärettömän kova vietti lajissa johon koira on jalostettu. Se on vain niin upeeta katsella.





Toiseksekseen, pellolla ei ole juuri apuvälineitä, ei ole naksutinta eikä ole palloja. Palkkana on vain viettipäämäärä, työkaluina vietti, pakko, paine, rauha ja mustavalkoinen hallinta. Eli siis koiran koulutusta alkukantaisimmillaan, hankalaa mutta erittäin opettavaista.

Tärkeimpänä tuosta tulee mustavalkoinen hallinta. Mustavalkoisuus on tärkeää sen vuoksi että koira tietää mitä se saa ja mitä se ei saa tehdä. Koirahan mielellään rallaisi lampaita ympäri, hajottaen lauman ja ajaen sen takaisin kasaan. Tämmöinen humppaaminen on täysin kiellettyä jo lampaiden hyvinvoinnin takia. Toisekseen se ei ole paimennusta. Sellaista kyllä jossain harrastetaan ja kutsutaan paimennukseksi.
Koiralle on palkka päästä ajamaan lampaita, viettipäämäärä on sen saavuttama rauha lauman ollessa yhdessä ja hallinnassa. Koiran ohjaaminen tapahtuu alkuvaiheessa paineella ja samalla aletaan ajamaan käskysanoja. Esim halutessa koira kiertämään lampaita oikean kautta se ajetaan paineella väistämään oikealle, lampaat toimii vetopisteenä joten koira lähtee kiertämään niitä ympäri.       

                                 Tässä kohtaa mukaan tulee esimerkiksi luopuminen, jotta koira pysyy riittävän kaukana lampaista jottei lauma lähde liikkeelle liian aikaisin. Jos se ei luovu niistä niin taas käytetään painetta. Tässä kohtaa tulee mukaan hallinta. Kun koira on helposti pienelläkin pellolla kymmenien metrien päässä on siihen silti pystyttävä vaikuttamaan.


Tokossa riittävä maahanmeno ei tosiaan ollut riittävä pellolle. Maahanmeno oli haettava uusiksi tuohon viettiin väistämisen kautta.

Tässä kohtaa iski silmille ronin todellinen luonne. Koira joka kotioloissa uskoo pikkurillin liikettäkin, oli pellolla kuin uudesti syntynyt. Ei meinaa pysyä käsissä, ei ota painetta vastaan ja hallinta prakaa. Se on niin maanisdepressiivinen luonne etten ota siitä vieläkään kunnolla selkoa. Se on tullut selväksi että viettiä siinä on, hermot on rautaa ja kova kuin piru. Se antaa ihan erilaisen vaikutelman varsinkin arjessa. Mutta onpa siitä kokeneet koiraihmiset nähneet heti ekalla kerralla sen piilevän dominanssinkin. Sehän on loppupeleissä tosi kova luu. Ja eritoten siksi mun makuun. Arjessa naurettavan helppo, treenissä haastava mutta ah niin opettavainen.

Mutta sen lisäksi että paimennus on mieleinen laji, opettaa se paljon. Samat lainalaisuudethan on lajista riippumatta vaikka toiset ovatkin eri mieltä. Lajiin kuin lajiin syventyminen opettaa paljon jos sen haluaa opettavan. Paimennus opettaa juuri niitä perusasioita. Ehdotonta hallintaa, mustavalkoisuutta, koiran lukemista ja koiran oppimisen ymmärtämistä. Sen lisäksi se opettaa ohjaajalle rauhallista mutta tiukkaa asennetta. Raivopäisellä huutamisella ei saavuta mitään muuta kuin ongelmia. Se että koira pidetään ehdottomassa hallinnassa, kurissa ja nuhteessa ei tarkoita sitä ettei koiralle olla reiluja. Nimenomaan pitää olla reilu, muuten hommasta ei tule mitään. Koiraa ikäänkuin ajetaan kaasu ja jarru yhtäaikaa päällä, kaikki tehot on käytössä mutta jarrataan jotta pysyy ohjattavissa.

Sen lisäksi että olen innoissani oman koiran ohjaamisesta, tärkeä osa treenejä on toisten seuraaminen ja analysointi. Tämäkin on mielestäni todella tärkeä taito, oppia toisten tekemisestä.

 Jani

voisiko tämä olla sitä mitä me kaikki koemme kun saamme harrastaa ja tehdä jotakin mikä on meille haastavaa; mieleistä, missä joutuu hillitsemään mielensä ja avaamaan sen monta kertaa harjoituksen aikana
adrenaliinin jälkeinen endorfiinihumala